Toin Englannista toisenkin nartun, SF MVA Whitingford Whisperin, Pipsan. Sain sen lahjaksi Mr. Marshallilta. Pipsa se vasta
vekkuli koira olikin!
Se oli aluksi kuin Kasper, joka ei ollut saanut oppia mitään. Pipsa oli 16 kk vanha, kun se tuli jälkilennolla Englannista meille. Se oli koko alkuelämänsä elänyt kennelissä, pienissä tiloissa, suoralla lattialla. Kun se sitten meillä päästettiin ulkona irti, se juoksi ja juoksi eteenpäin eikä voinut ymmärtää, ettei aita tule vastaan ja pakota kääntymään. Maaston epätasaisuudesta se ei tajunnut myöskään mitään; vaikka se näki, että edessä on kuoppa, se ei tajunnut, että kuoppaan kompastuu, vaan tuupertui jokaiseen pikku epätasaisuuteen ennen kuin se sitten oppi stemmaamaan tämän silmän ja tassun koordinaation. Ehdittiin sitä kuitenkin jokunen kerta nauraa, ennen kuin Pipsa pysyi takuuvarmasti pystyssä. Vähän myöhemmin Pipsa oli jo niin vetreässä urheilukunnossa, että se juoksi kiinni rusakon pojan ja kantoi sen sitten ylpeänä kotiin. Mikä se foxin elämän tarkoitus taas olikaan... Pipsa oli luonteeltaan mitä iloisin ja avoin. Kaikki siihen rakastuivat heti! Se oli kuin lelu! Näyttelyurakin meni putkeen, kehässä se oli aina heti Toscan jälkeen ja kerran Turun Kv-näyttelyssä (minne Toscaa ei oltu ilmoitettu) se voitti ryhmän. Tuomari laittoi arvosteluun 'Luojan kiitos, että suomessa on edes yksi kunnon kettuterrieri! Tämä on malliesimerkki kaikille suomen kettuterrierikasvattajille!'. 
Pipsa ei saanut koskan pennun pentua, vaikka miehelässä käytiin moneen otteeseen. Pipsalla oli
synnynnäinen virtsateiden anomalia, joka aiheutti pissan jatkuvaa tipahtelua. Pipsa leikattiin
Mevetissä tämän takia, mutta siitä huolimatta se 'tiputteli' koko ikänsä.
Pipsan ja Toscan ystävyys kesti vain puolisen vuotta. Sitten kettuterrrierikasvattajien ennusteet kävivät toteen: Harvoin kaksi samaa sukupuolta olevaa foxia tulee toimeen keskenään: Pipsan ja Toscan pikku nahistelut alkoivat saada yhä totisemman ilmeen ja pian oltiin tilanteessa, missä nämä kaksi koiraa vain kyttäsivät tilaisuutta päästä samaan tilaan ja tappaa toisensa. Jos ne onnistuivat livahtamaan yhteen, niin ilmassa oli tappamisen meininki! Yleensä ne olivat aika pian otteessa ja niiden irti saaminen oli vaikeaa. Riitapukarien erottaminen vaati aina kaksi ihmistä, kumpikin koira tarvitsi oman pitelijänsä: se joka ekana saatiin irti, yritti välittömästi saada uuden otteen vastustajastaan. Tilanne alkoi stressata muitakin kuin näitä kahta koiraa: toisen tappelijan oli lähdettävä. Yhteinen taipaleemme Pipsan kanssa kesti vain n. 1,5 vuotta, sillä Pipsa muutti Helsinkiin, Susanna Söderholmin luo. Kun tappelut näin saatin loppumaan, se oli helpotus kaikille osapuolille. |
